Kun sumu alkaa haihtua

On kulunut tasan vuosi siitä kun ”myrkkysumu” veti minulta jalat alta ja ei mitenkään hyvällä tavalla. Jos et tiedä mistä kirjoitan niin lue asiasta aiemmin kirjoittamani teksti tästä. Tammikuisen tekstin jälkeen olo oli ihan kamala monta päivää, vaikka te monet monet ihanat lukijat lähetitte niin mahtavia viestejä ja tsemppejä. Se oli varmaan sellaista kirjoituskrapulaa kun vihdoin sai purettua kaiken ulos. Ja samalla linjalla jatkan nytkin.

Kevään aikana olo on parantunut ja mennyt huimasti eteenpäin. Siitä kiitos terapian, ajan ja lääkkeen. Kyllä, toipumisen tueksi aloin syömään ahdistusta helpottavaa lääkettä ja se selvästi auttaa. Mistään väkevästä aineesta ei ole kyse vaan sellaisesta, joka helpottaa pahinta ahdistusta ja reaktiota traumaattisiin muistoihin.  Edelleen kovakin ahdistus iskee viikoittain ja melkein päivittäin hetkellisesti. Mutta olipa tässä jokin aika sitten jo reilun viikon putkeen täysin normaali olo. Ei ainuttakaan ahdistusta tai mitään muutakaan ikävää. Ihan normaalia arkea, normaaleja ajatuksia ja normaaleja tunteita laidasta laitaan. Vitsit miten ihanalta ja mahtavalta se tuntui!! 🙂 Nykyään ambulanssin ääni tai sairaalasarjat eivät minua lamauta vaan ikävät muistot pyörähtävät vain hetken mielessä ja vaihtuvat pian toisiin.

Noin vuosi sitten synttäripäivänä meillä kävi perheenjäsenet kahvilla ja silloin tunsin oikeasti halvaantuvani väsymyksestä ja sisällä vellovasta ahdistuksesta ja paniikista. Koko kesän ja viime syksyn ajan olin aivan raunio, vaikka sitä kovin moni ei huomannutkaan saatika tiennyt. Moni lähipiiristäkään ei tiennyt koko tilannetta ja sitä tuskaa mitä kävin läpi. Huolehdin silloin kovasti, kuinka puolisoni jaksaa kannatella minua ja perhettä. Pelkäsin, että itkuni ja olemukseni vahingoittaa henkisesti lapsia jotenkin. Ja samalla pelkäsin (pelkään kyllä välillä edelleenkin) kaikkea mahdollista mitä meidän perheelle tai minulle voisi sattua. Onneksi tänään tuo pelko ei valtaa minua samalla tavoin. Tänään osaan katsoa sitä pelkoa silmiin ja pakottaa sen polvistumaan minun edessä. Toki aina se ei onnistu, mutta olo alkaa olla voittaja kuitenkin. Tänään tiedän, ettei pojilla ole mitään hätää. Jokaisen itkun jälkeen kerroin heille, kuinka aikuisetkin itkee ja kuinka kaikilla voi olla kurja olo.

Tänään parempi puoliskoni kuvaa viime kesän minää ja tämän päivän minää yöksi ja päiväksi. Hän ei edes muista tai huomaa ajoittaista kurjaa oloani ellen siitä ääneen sano. Tänään tämänkin tekstin kirjoittaminen pelottaa, ahdistaa, jännittää, hävettää ja helpottaa oloa. Tänään en mieti, olenko työkykyinen elokuussa. Tänään hymyilen, olen onnellinen ja nautin hetkestä kerrallaan.

_MG_9352

Vaikka tämä vuoden mittainen matka on kamalinta, mitä olen läpi käynyt, niin on tässä mieletön määrä hyviäkin asioita. Tämän synkkääkin synkemmän pilven reunat hohtavat paksuina kullasta. Kultareunuksissa lukee armollisuus itseä kohtaan, läsnäolon taito, hyväksyntä tapahtuville asioille, rauhoittuminen, oman itseni oppiminen ja paljon paljon muuta. Jollain kierolla tavalla tämä suo on lähentänyt meitä puolisoina entisestään ja korostanut perheen tärkeyttä, vaikka kaikkein tärkeintä se on tähänkin asti ollut.

Tänään muistutan itseä, ettei vuoden takaisia päiviä voi kokea uudelleen ja että ne kaikki ovat enää ikäviä muistoja. Ikäviä muistoja, jotka aikoinaan haavoittivat syvästi ja jättivät pysyvät, mutta haalenevat arvet. Tänään tiedän, että maaliin on vielä matkaa. Sitä kohti kuljen kuitenkin samalla sisulla kuin aiemmin, mutta tällä kertaa rohkenen pyytää läheiset ja muut puskuriksi taakseni. Yksin tämä ei olisi onnistut, joten kiitos jälleen kaikille rakkaille puskureille selkäni takana ♥ Maali on jo näkyvissä välimatkasta huolimatta. Seuraavat askelet sitä kohden taidan ottaa samalla hypähdellen. Ihan vain siksi, koska jaksan ja voin! 🙂

 

K-M

 

Kumman valitset

Meillä on kotona visailtu viime aikoina lasten kanssa ”Kumman näistä valitset” -kysymyksillä. Suurin osa kysymyksistä on tyyliä ”Kumman valitset, Darth Vader vai Han Solo” ? ;D

Samanlaisia kysymyspostauksia on näkynyt myös eri blogeissa viime aikoina. Näistä innostuneina ajattelin kirjoitella oman version. Kysymykset kokosin Si Moda-blogista ja omista lisäyksistä.

_MG_9059

Liian kuuma vai liian kylmä?

Juna vai lentokone?

Kylpy vai suihku?

Hiukset auki vai kiinni?

Nike vai Adidas? Molemmat käy!

Merellä vai vuoristossa?

_MG_9057
_MG_9062

Kirkkaat vai neutraalit värit?

Aamu vai ilta?

Kahvi vai tee?

Leffa kotona vai teatterissa?

Talvi vai kesä?

Puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi?

_MG_9098

Jäätelö vai karkit?

Nahka vai pitsi?

Korkkarit vai tennarit?

Kissa vai koira? No vaikka käärme. Oon vähän turhan eläinrakas..

Hampurilaiset vai pizza?

Facebook vai Instagram?

_MG_9063
_MG_9070

Punaviini vai valkoviini?

Kaupunkiloma vai rantaloma?

Juoksu vai pyöräily?

Joki vai järvi?

Sininen vai punainen?

Tanssiminen vai laulaminen?

Puhelin vai netti?

_MG_9106

Kummat te valitsette yllä olevista kysymyksistä? 🙂

 

Ossi nappaili postauksen kuvat meidän reilun viikon takaiselta Kuusamon reissulta. Tuo oli ehkä paras kokeilemani jumppa- ja venyttelypaikka! Lämmin sää ja tuollaiset maisemat ♥

Mukavaa alkanutta viikkoa!

 

K-M

Kulutinko parhaat urakehitysvuoteni kotiäitiyteen?

Tuo kysymys puskee nykyään aika usein mieleeni. Samalla kun iloitsen ystävien mahtavista ja toinen toistaan upeimmista saavutuksista opintojen ja uran kannalta, niin mietin,  missähän kohtaa elämää minä tulen olemaan noiden asioiden äärellä?

Reilut 10 vuotta sitten ajattelin kolmekymppisenä olevani korkeakoulututkinnon suorittanut perheenäiti. Olisin töissä mielekkäässä koulutusta vastaavassa paikassa. Paljoa tuosta yhtälöstä ei kylläkään puutu. Lukion jälkeen tein töitä. Olin myös työttömänä jossain kohtaa. Välillä tein kahta työtä yhtä aikaa. Kerrytin työkokemusta monesta paikasta ja sain elellä parikymppisen tapaan aika huolettomana. Muutaman vuoden duuniputken jälkeen hain koulupaikkoja, mutta en tiennyt yhtään mitä oikeasti haluaisin opiskella. Hoitoala? Kaupallinen ala? Vai jotain luovaa sittenkin? Osaan paikoista pääsinkin, mutta pidemmän pohdinnan kautta tajusin, etten oikeasti tahdo niitä aloja opiskella.

41

Eräänä keväänä tuttuun tapaan täyttelin yhteishakupapereita ja ystäväni vinkistä hain myös toisen asteen koulutukseen, opiskelemaan merkonomiksi. Korkeakoulupaikkaa ei sinä keväänä tullut, mutta tie ”kauppikseen” oli avoin. Lukion käyneenä koulu kesti kaksi vuotta, joten ajattelin, että tottakai käyn noin lyhyen koulun tähän väliin. Merkonomin koulutus työllistää moneen hommaan ja on edelleenkin mielestäni varsin hyvä yleissivistävä tutkinto.

Koulun lopussa sain työpaikan viimeisestä harjoittelupaikastani ja joitain kuukausia myöhemmin paikkani vakinaistettiin. Siitä olen kyllä edelleenkin kiitollinen, nimittäin Oulun alueella kaupallisen(kin) alan paikoista kilpailee monet sadat hakijat ja taso näyttää kovenevan koko ajan. Sillä samalla tiellä olen nyt edelleen. 2011 vuodesta lähtien olen viihtynyt samassa paikassa, joskin aika monta vuotta myös kotiäitinä. Töissä ollessa opintohaaveet ikäänkuin haihtuivat, koska saan jatkuvasti kehittää taitojani.

23IMG_0385 (533x800)

”Siis sää olet ollut vaan kotona”?!! Näin minulle tokaistiin kun kerroin eräässä keskustelussa alkukeväästä meidän kuopuksen olevan nyt vuoden ikäinen ja olleeni siis vuoden ajan kotona vanhempainvapaalla. Juttu jatkui niin, että keskustelukumppani hieman ihmetteli, kuinka vuosi on tosi pitkä aika olla tekemättä oikeita töitä. Tottahan se on, että vuosi on jollain mittapuulla pitkä aika, mutta ei minun, kotiäidin, silmin. Minun silmin se on tosi lyhyt aika. Ja mitä noihin töihin tulee niin kyllä tämä 24/7 kolmen pojan äitinä oleminen menee aivan niistä oikeistakin töistä 😉 Mutta ymmärrän kyllä täysin vastapuolen ajatuksen puheidensa takana.

IMG_0973

Minulla on urahaaveita, toiveita koulutuksen suhteen, intohimoa tehdä töitä ja paloa kehittyä. Tiedän myös, että ehdin käymään vaikka kymmenen koulua jos niin haluan. Tiedän myös, että samoista koulu- ja työpaikoista kilpailee reilut 10 vuotta minua nuoremmat ja kaikki siltä väliltä. Ja tietenkin myös minua vanhemmatkin. Siksi tämä jossittelu. Kotiäitivuosia en muuttaisi tai vaihtaisi mihinkään. Tämä on niin lyhyt aika koko elämästä ja samalla yksi tärkeimmistä ajanjaksoista. En vaihtaisi päivääkään pois. Tämä on parasta. Mutta samalla mietin kuitenkin, että olinko typerä kun en jakanut osaa kotiäitivuosista opiskeluun?

Menneiden pallottelu on sinänsä täysin turhaa. Toisin kuin se, että mitäs sitten seuraavaksi? Elokuussa palaan takaisin tuttuun työpaikkaani ja pääsen jatkamaan monipuolista ja mielenkiintoista työtäni. En kuitenkaan voi olla ajattelematta mahdollisia opintoja. Voisinko opiskella töiden ohessa? Ja jos niin mitä?

Uskon, että tämänkin asia selviää ajallaan ja omalla painollaan. Lähestyvä arjen muutos taitaa vaan alkaa hiljalleen jännittää kun mielessä pyörii tällaiset asiat.

_MG_7406

Mitäs mieltä te olette asiasta? Onko teidän mielestä parempi käydä ensin opinnot ja laittaa ura alulle vai sitten näin, että antaa asioiden tapahtua kun on tapahtuakseen? 🙂 Molemmissa on hyvät ja huonot puolensa. Molemmat ratkaisut on yhtä oikeita. Mikä ratkaisu sopii sinulle?

K-M

Vaikeuksia päätöksenteossa

Ihanan aurinkoista maanantaita! Me käytiin jo heti aamusta hiihtelemässä poikien kanssa ja nauttimassa tuosta hieman lauhemmasta säästä. En malta odottaa, että pojat hieman kasvavat ja päästään yhdessä ihan kunnolla hiihtämään pidempääkin matkaa. Ja toki nauttimaan muistakin lajeista koko perheellä!

Mutta se hiihdoista.. Ajattelin tänään kirjoittaa mielen päällä keikkuvasta asiasta. Eli tämä meidän kotiasia. Tällä viikolla pitäisi tehdä isoja päätöksiä. Laitetaanko meidän koti myyntiin ja aloitetaan rakennusurakka vai jäädäänkö vielä tähän nykyiseen..

IMG_4151
IMG_4185
kotikuntoon3

Viime viikolla valittiin saaduista tarjouksista yksi ja kiiteltiin muut tarjouksen antaneet vaivannäöstä. Hommahan ei tosin ole ihan sillä selvä.. Nimittäin muiden talofirmojen myyjät ovat jo useamman kerran soitelleet perään ja aikoivat vielä nokittaa omilla uusilla tarjouksillaan. Mutta rehellisesti sanottuna, yksikään noista muista ei taida yltää samaan hinta-laatusuhteeseen kuin valitsemamme tarjous.

Kävimme myös loppuviikosta pankissa neuvottelemassa rahoitusasiat kuntoon ja sieltä meidän hankkeelle näytetään vihreää valoa.

IMG_3028
IMG_2212
IMG_1922

Mikä meitä sitten mietityttää?

No hyppy uuteen ja tuntemattomaan! Minne muutamme rakennusajaksi? Onko meidän budjetti oikeasti juuri sopiva meidän taloudelle (tämä on ehkä eniten mieltä piinaava kysymys!)? Mitä jos tulee yllättäviä kustannuksia? Olisiko sittenkin parempi asua tässä hieman ahtaasti joitain vuosia ja katsoa sitten asiaa uudemman kerran? Vai pitäisikö vain luottaa siihen, että budjetti on ok kaikkien meidän kymmenien laskelmien jälkeen ja kaikki sujuu ihan hyvin?

Tajusin tänään myös, että päätöksentekoa vaikeuttaa ajatus luopumisesta nykyisestä kodista. Tämä on meidän ensimmäinen yhteinen omistusasunto ja meidän lasten ensimmäinen koti. Seinän takana asuva veljen perhe on ihan kultaa, mitä naapureihin tulee.

Toisaalta taas rakennushankkeen puolesta mielessä pyörii, että nyt meillä olisi mahdollisuus rakentaa juuri meille sopiva talo, juuri meille sopivalle tontille. Tontti on ihannepaikalla niin tällä hetkellä, kuin tulevaisuudessakin. Lasten päiväkoti ja koulu ovat kivenheiton päässä. Metsä ja kuntoreitti menee kirjaimellisesti ihan tontin vieressä ja poikien isovanhemmat ovat maksimissaan 20 minuutin kävelymatkan päässä. Minun ja Ossin työmatkat pysyvät samoina kuin aiemmin ja Oulun keskustaan ajaa autolla vartissa.

kotikuntoon1IMG_4433 (1024x683)

Luulenpa, että tänään me vielä kerran lasketaan tulot ja kaikki mahdolliset menot hieman korotettuina, saadaan varma tunne oikeasta ratkaisusta ja ilmoitetaan niin tarjouksen jättäneelle välittäjälle kuin talofirmallekin.

 

K-M

 

Elätkö arvojesi mukaisesti?

Jokainen sisimmässään tietää oman elämänsä arvot, ne tärkeimmät asiat elämässä. Ne ovat niitä asioita, joihin haluaa panostaa ja jotka tekevät elämästä onnellisen. Kun elää arvojensa mukaan, ei voi mennä pieleen.

Minä aloin jokin aika sitten tekemään tällaista oman elämän arvokarttaa ja samalla tsekkaan, olisiko jossain kohtaa parantamisen varaa. Ja onhan sitä, koska eihän kenenkään elämä oli täydellistä. Eikä kuulu ollakaan, mutta mahdollisimman hyvä siitä kannattaa tietty tehdä. Siis siinä määrin kuin itsellä on mahdollisuus asioihin vaikuttaa.

Kaikista helpointa on ottaa kynä käteen ja tehdä alla olevan mukainen mind map aiheesta. Tällainen kirjoitettu miellekartta konkretisoi asiat paremmin entä mielessä pyöritelty vastaava. Tai ainakin minulla tämä tyyli toimii kaikista parhaiten kun näen kokonaisuuden yhdellä katsomalla. 

Eli otsikoin laatikoihin omat arvot, joiden alle pureskelin käsitteitä ja niihin liittyviä asioita pienemmiksi palasiksi. (Nämä alla olevat mind mapit ovat tiivistetty versio omasta ”virallisesta”, mutta näiden avulla pääset jyvälle hommasta. )

Otsikoita voi olla niin paljon kuin sinun arvoihin kuuluu ja otsikot voi purkaa niiden alle juuri niin pieniksi osiksi kuin vain haluat.

arvot1

Seuraava tehtävä on pisteyttää arvojesi tärkeys asteikolla 1-10. Alla sinisellä merkattuna tärkeyspisteet. Perhe ja läheiset ovat minulle kaikista tärkeintä eli täysiä kymppejä. Heti perässä tulee terveys ja ystävät. Toki voit antaa kaikille arvoille tärkeydeksi kympin, mutta itse lähdin ajattelemaan esim. tuota terveyttä siltä kannalta kärjistetysti ”voin olla hieman sairas, kunhan minulla on perheeni ja läheiseni”. Eli siksi terveys on pykälän alempana.

Tärkeyspisteytyksen voi jättää otsikkotasolle, mutta minä halusin pisteyttää myös asiat, mitä noihin arvoihin olen listannut.

arvot2

Kun tärkeyspisteet on mietitty ja kirjoitettu, on aika tarkastella, mikä niiden asioiden tilanne sitten on. Kuinka tyytyväinen olet listaamiisi asioihin tai miten hyvin listaamasi asiat tällä hetkellä ovat? Kirjoita tärkeyspisteiden viereen tyytyväisyyspisteet. Minulla ne on kuvassa vihreällä.

arvot3

Puran tästä sanoiksi muutaman esimerkin..

Perhe. Tärkeydeltään täysi kymppi ja tämän hetken tilanne 8-9. Miksi näin? Noh lapset ovat tietenkin täysiä kymppejä minulle aina, mutta sitten vaikkapa parisuhde. Parisuhteen piste on kahdeksan, koska toivoisin sille enemmän aikaa ja huomiota. Koko perheen arki ja perhedynamiikka on aikalailla tasapainossa, mutta kun perheessä on viisi eri persoonaa niin kymppiin lienee mahdotonta päästä. Se tarkoittaisi sitä, että arki ja keskinäiset suhteet soljuisivat tasaisina hetkestä toiseen. Sellaista ei taida olla olemassakaan ;D

Läheiset -otsikon tyytyväisyyslukuun tuli tuo kasi vahingossa huolimattoman kopioinnin seurauksena. Yhdeksän siinä pitäisi olla. Tarkoittaen, että koen suhteiden läheisiini olevan niin hyvä kuin vain voi olla. Ajattelen niin, että kymppisuhteeseen kanssani en osaa muita laskea kuin omat lapseni. 

Harrastusten pisteet ovat mitä ovat mm. sen vuoksi, että ei ole tarpeeksi aikaa tai motivaatiota puuttuu, vaikka tärkeitä asioita ovatkin. Ystävyyssuhteet ovat mallillaan ja tässä vuosien aikana vakiintuneet uomiinsa. Yhteistä aikaa on toisinaan hankala löytää, mutta kun jokaisella meillä on ne surullisen kuuluisat ruuhkavuodet menneillään niin ymmärrämme toisia ja arjen kiirettä. Päivätyöhöni taas haluaisin ehkä jonkin verran lisää haasteita ja sen myötä kehittyä omassa työssäni.

Näiden lisäksi kirjoittelin alla olevaan kuvaan asioita itsestäni eli minusta löytyviä asioita, jotka ajattelen omiksi arvoikseni. Nämä alla olevat sanat on asioita, joita pidän tärkeänä omassa itsessäni, joita haluan vaalia, joita haluan oppia ja joita haluan kehittää. Listaahan voisi jatkaa loputtomiin, mutta tässä ensimmäisenä mieleen nousevat seikat. Näille oman itsensä arvoille voi tehdä saman pisteytyksen kuin tuon laajemman arvokartan asioille.

arvot4

Mitäs sitten pitäisi tehdä? No lähteä tietenkin muuttamaan noita lukuja lähemmäs toisiaan jos ne eivät sitä vielä ole. Konkreettisena esimerkkinä Ossille lahjaksi antamani paketti, jossa on 12 yllätystreffiä tämän vuoden jokaiselle kuukaudelle. Eli parisuhteeseen panostamista ja kahdenkeskistä aikaa. Katson tuota lukua vuoden päästä uudelleen.

Harrastuksiin ja ystäville pyrin pyhittämään enemmän aikaa. Samoin ihan vain itselleni ja yksinololle. Tällaisilla toimenpiteillä nuo numerot alkavat väkisinkin lähentymään ja vihreä luku voi tietenkin nousta sinne kymppiin asti.

Tässä vaiheessa on myös hyvä muistaa ja pohtia, tarviiko kaiken olla siellä kympissä? Riittääkö kahdeksan tai yhdeksän? Voisiko joku listaamasi tai vaikka kaikki olla täydellisiä juuri sellaisena kuin ne sillä hetkellä ovat, vaikka numero olisikin seitsemän? 🙂

Mitä hyötyä tästä sitten on? Kun on tietoinen omista ja oman elämän arvoista, alkaa niihin panostamaan enemmän. Omiin arvoihin panostamalla tekee itsestä onnellisemman. Ja kun elämä koettelee, omien arvojen tiedostaminen ja niihin keskittyminen auttaa nostamaan itseä kohti parempia tuulia. On myös hyvä muistaa, että arvot muuttuvat elämän varrella. Silloin voi päivittää omaa arvokarttaansa sen hetken tilanteeseen sopivaksi.

 

Tällainen pieni mindfulness-pläjäys aurinkoiseen keskiviikkoon! Onko kenellekään tuttu tällainen arvokartta?

 

K-M

Kuinka vähentää omaa muovin käyttöä?

Näin viisihenkisenä perheenä meidän kotitalousjätteiden määrä on valitettavan suuri. Meillä kierrätetään lasit, metallit, pahvit, paperit, biojätteet sekä polttokelpoiset jätteet, mutta eritoten viime kuukausina ollaan mietiskelty, miten me voisimme vähentää meillä syntyvän jätteen määrää? Ja erityisesti muovijätteen vähentäminen on ollut targettina viime aikoina.

_MG_6368

Harva varmaan on välttynyt uutisoinnista muovin haitoista? Itsellä tulee ensimmäisenä mieleen ne muoviroskiin sotkeutuneet kilpikonnat ja muut eläimet niin merillä kuin muissakin vesistöissä.

Tiesittekö, että muun muassa Tyynellämerellä sekä Atlantilla kelluu valtavat jätepyörteet, joiden kumpaisenkin koon arvellaan olevan ainakin Texasin osavaltion suuruusluokkaa? Toisten arvioiden mukaan vielä paljon paljon isompiakin. Wikipedian mukaan Texasin osavaltion koko on 696 241 km². Pistää miettimään, eikö vain?
Samainen sivusto kertoo, että reilut 80% tuosta jätelautasta on muovia, jota ei voi kerätä pois. Aurinko ja muut olosuhteet hajottavat muovin niin pieniksi hiukkasiksi, että sitä on hyvin vaikea sieltä siivilöidä parempaan talteen. Ne muovijätteet, jotka eivät kellu painuvat pohjaan tekemään omia tuhojaan.

_MG_6385

Tässä vaiheessa ainakin itsellä haluttaa lopettaa koko muovin käyttäminen kokonaan. Mutta kun valitettavasti se ei ole mahdollista niin meidän perheessä on aloitettu muovijätteen vähentäminen askel kerrallaan.

Mitä me sitten tehdään?

Kaupan hedelmäpusseja on tarjolla kahta erilaista pussukkaa. Ylimmän kuvan muovista pussia sekä kestopussia. Kestopussi maksaa joitain kymmeniä senttejä, mutta nimensä mukaan kestää monta monta kauppakertaa ja vielä pesuakin. Jos pakkaat hedelmät ja kasvikset tuollaiseen kuvanmukaiseen muoviseen pussukkaan, pakkaa samaan pussiin mahdollisimman paljon. Punnitset siis heviosaston tuotteet sellaisenaan ja liimaat yhteen pussiin useamman hintalapputarran. Meillä tuo pieni pussi on hyödynnetty heviostosten purkamisen jälkeen mm. auton tai wc:n roskiksen pussina.

Ja kestokassit kunniaan! Muutama kestokassi vetää ruokaostoksia sisäänsä neljän-viiden muovipussin verran.

_MG_6381
_MG_6383

Vaatekaapin sisältöä muovin kannalta kannattaa myös miettiä. Meidän perheessä mm. vältetään fleecekankaasta valmistettuja vaatteita. Nimittäin tutkimusten mukaan juurikin fleecevaatteista saattaa yhdellä pesukerralla irrota tuhansia mikromuovihiukkasia. Retki-lehden tämän vuoden ensimmäisessä numerossa kirjotetaan, että käytössä olevia fleecevaatteita ei kuitenkaan kannata heittää pois, vaan mikromuovin irtoaminen tutkimusten mukaan loppuu viidennen pesukerran jälkeen. Mutta kun tulee uusien vaatteiden ja varusteiden ostamisen aika, suosi luonnonkuituja vaatteissa.

Mitä se mikromuovi sitten on? Mikromuoviksi käsitetään alle 5 millimetrin kokoiset muovihiukkaset, joita syntyy mm. muovituotteiden haurastuessa. Mikromuovia myös tuotetaan ihan tarkoituksella ja käytetään mm. hygienia- ja kosmetiikkatuotteisiin.

Ylen sivuilta löytyi juttu mikromuovin käytöstä kosmetiikassa. Pesetkö kasvosi muovirakeilla? -juttu kertoo kattavasti mikromuovin ja kosmetiikan suhteesta.

_MG_6378

Lyhyesti asia on siis niin, että mikromuovihiukkasia käytetään esimerkiksi kasvojen- sekä vartalonkuorintatuotteisiin. Veden mukana nuo hiukkaset kulkeutuvat eteenpäin ja tarkimmatkaan suodattimet vedenpuhdistamolla niitä ei välttämättä pysty sieltä seulomaan ja edelleen poistamaan.

Asiaa on kuitenkin tutkittu sen verran vähän tähän mennessä, ettei voida varmasti sanoa kiertääkö tuo pienen pienillä muovihiukkasilla varustettu vesi vaikkapa kotitalouksien juomaveteen. Suosittelen lukemaan tämän Jussi Nygrenin jutun Päätyykö mikromuovi juomaveteesi?

Meidän taloudessa ei tarkoituksella osteta mikromuovilla varustettua kosmetiikkaa. Yksi parhaista aineista kasvojen- ja vartalonkuorintaan on yllä olevan kuvan emäksinen kylpysuola. Vanhaan blogiini siitä jo aikoinaan muistaakseni postauksen verran kirjoitin ja fiilistelin.

Ja sitten tietenkin itse muovipakkaukset. Me pyritään aina valitsemaan mahdollisimman vähän muovia sisältävät pakkaukset. Kuten esimerkkinä alla olevan kuvan käsisaippuat. Noita kivan näköisiä pumppupulloja olen säilyttänyt kolme kappaletta ja niitä sitten täyttelen täyttöpusseilla. Kuvan Palmoliven täyttäpussi lupaa heti 75% vähemmän muovia pumppupulloon verrattuna. Samaa ideaa käyttää moni muukin kosmetiikkaa- ja kodintuotemerkki.

_MG_6375

Loppuun haluan todeta, että minä en missään nimessä ole mikään pyhimys tässä jäte-/muoviasiassa. Meillä esimerkiksi käytetään pienimmällä pojalla kertakäyttöisiä vaippoja ja ostoksiakaan ei läheskään aina tehdä ekologisuus edellä. Mutta tässäkin asiassa uskon, että tällaiset pienetkin asiat vie kuitenkin yhtä lailla kohti isompaa päämäärää ja toivottua lopputulosta. Ja kun asia kerrallaan muuttaa tapojaan ekologiseen suuntaan niin ei voi mennä kauheasti pieleen. Vai mitä? 🙂

Lukisin mielellään teidänkin näkemyksiä tästä asiasta.

 

K-M

Myrkkysumu

Mietin todella pitkään ja hartaasti tämän asian kirjoittamisesta. Ja kun rohkenin avata läppärin kannen ja alkaa kirjoittamaan, en ikinä ajatellut julkaisevani tätä. En koskaan näyttäväni kellekään. Siksi, koska tämä asia tulee suoraan omasta ytimestä ja on todella henkilökohtainen. Ei mikään sellainen asia, mikä tuodaan muille esille kahvipöydässä tai blogissa. Kuitenkin nyt kirjoittaessa huomaan, kuinka paljon tämä ulostullut teksti auttaa itseä ymmärtämään asiaa yhä paremmin ja samalla se myös helpottaa hyväksymään näin nyt olevan. Miksi sitten julkaisen tämän? Ja näytän teille lukijoille? Koska samanlainen myrkkysumu on leijaillut niin monen muunkin elämään tai on vielä tulossa. Koska siitä ei puhuta ääneen tarpeeksi. Koska kun jonkun mieli voi huonosti, se on jonkinlainen tabu.

Myrkkysumu on nimi. Se on nimi minut valtaavalle olotilalle, joka tuntuu kamalalta.

Jo aiemmissa blogissani olen aihetta sivunnut, mutta aika vähän kuitenkin. Tämän viimesyksyisen postauksen lopussa kirjoitin hieman omasta palautumisesta synnytyksen jälkeen ja kerroin, kuinka mm. ambulanssin ääni tuo mieleen takaumia synnytyksen jälkeisestä ajasta komplikaatioineen ja kuinka sireenin ääni saattaa jähmettää minut paikoilleen. Tv:n sairaalasarjan äänet saattaa nostaa kyyneleet silmiin ennen kuin ehdin edes tajuta mistä on kyse.

Nyt alkuun kuitenkin pitää hieman peruuttaa ja kertoa (kertauksena) asiaan kuuluvaa historiaa. Eli kahden synnytyksen jälkeen minulla on jäänyt istukanpalasia kiinni kohtuun, jotka ovat sitten aiheuttaneet massiivisia vuotoja alkaen viikon kuluttua synnytyksistä ja tilanteen jatkuen noin yhdeksän viikon ajan molemmilla kerroilla. Massiivisilla vuodoilla puhun nyt litroista verta hyvin lyhyen ajan sisällä. Toisin sanoen, tilanne on ollut vakava useamman kerran ja vointi viikkoja sen mukainen. Nuo pitkät viikot muistan hyvin hyvin raskaina ja pelottavina. Mutta kuitenkin niin uskomattoman onnellisina ja ihanana vauvakuplana. Hassu kontrasti, vai mitä? Akuutin tilanteen ja vaaran mentyä ohi viime toukokuussa tipuin polvilleen uudestaan. Kun olo oli fyysisesti parantunut ja elinvoimainen niin mieli ilmoitti, että nyt on sen vuoro käydä asia läpi. Ja sillä polulla tässä edelleen kuljetaan.

Paha olo ja ahdistus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta ja tajusin onneksi heti, että ei muuten mene se olo väsymyksen piikkiin, vaikka edelliseen kahteen viikkoon en kovin montaa tuntia ollut nukkunutkaan. Uskon kyllä, että tuo vauvan kanssa valvominen oli se viimeinen niitti, joka olisi kyllä tullut varmasti myöhemmin eteen joka tapauksessa, vaikkakin ehkä jollain muulla tavalla. Kerroin meidän neuvolatädille asiasta ja pääsin vielä samana päivänä juttelemaan lääkärin kanssa.

Kesä oli ihana, mutta olin tosi väsynyt ja henkisesti uuvuksissa. Olen niin älyttömän kiitollinen rakkaille lähimmäisilleni tuesta ja avusta eritoten viime kesän aikana. Ja vielä tänäkin päivänä. Ja sille mahtavalle terveyskeskuksen lääkärille, jonka huoneessa sain aina viime lokakuulle asti purkaa sitä tuskaa, pelkoa, järkytystä ja surua kaikesta tapahtuneesta. Hänen kanssaan käytiin läpi tapahtuneita asioita ja sitä, että monesti kriisin hetkellä sitä toimii kuin robotti ja tilanteen mentyä ohi astuu se inhimillisyys ja myötätunto itseään kohtaan esiin. Kesän aikana olin päivittäin varma, että ”sekoan”. Mitä lie se ikinä nyt tarkoittaakaan. Olo oli niin kamala ja kaikki kauheat asiat puski mieleen koko ajan. Pelkäsin psykoosia ja kaikkia mahdollisia psyykkisiä sairauksia. Ja totta puhuen, pelkään niitä edelleen ja aika paljonkin. Pelkään, että tämä kaikki onkin jotain ”pahempaa”. Mielessäni odotan koko ajan, mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka jo moni on minulle kertonut, että nyt minun mieli käy kaikkea tätä läpi. Ja se on mutkikas vuoristorata.

Nyt ymmärrän, että tuo ajattelumalli on selvästi perua mm. noista viime kevään pitkistä viikoista. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Alkaako vuoto taas? Lääkärit eivät tiedä, mitä tehdä jos vuoto jatkuu. Siinä kohtaa keskustelua tajusin itsekin keväällä, että se on yhtä kuin game over.

Siksi olen niin äärimmäisen kiitollinen ja onnellinen ja kaikkea muuta mitä vain voi olla, kun tässä kirjoitan tätä tekstiä. Samaan aikaan tuossa rintakehän päällä tuntuu olevan monen tonnin painoinen kivi, joka välillä vierähtää siitä jo onneksi pois, mutta sinnikkäästi pyörähtää siihen päivittäin takaisin. Toukokuusta tähän päivään se on kyllä pienentynyt valtavasti, mutta on siltikin jättiläinen.

Diagnoosi.. Kun kuuntelin ja luin diagnoosia itsestä, tuntui kuin penkki ja matto olisi vedetty yhtä aikaa alta pois. Niin, että ensin kaadut tuolilta matolle ja kun nouset pystyyn niin matto vedetään alta. Tavasin diagnoosia noin sata kertaa, synnytyksen jälkeinen masennus ja traumaperäinen oireisto. Ja vieläpä keskivaikeat. Minäkö masentunut?

Tähän väliin tietona, että synnytyksen jälkeinen baby blues tulee melkein kaikille äideille jonkin asteisena alakulona ja itkuisuutena/herkkyytenä. Synnytyksen jälkeinen masennus puolestaan ei tule kaikille ja se tulee käsittääkseni hieman myöhemmin ja omaa valtavan laajan kirjon oireita. Esimerkiksi minulla ei alakuloa tai ilottomuutta esiinny oikeastaan ollenkaan vaan ahdistus ja pelko kaikesta mahdollisesta on oman myrkkysumun pääaineet. Synnytyksen jälkeinen masennus voi tulla kenelle tahansa, olipa raskaus, synnytys ja synnytyksen jälkeinen aika mennyt kuten oppikirjoissa tai sitten kuten itsellä, ”hieman” pieleen. Ja vielä useamman kerran. Voi myös hyvin olla, että vaikka itsellä olisi mennyt kaikki kolme vauvan odotusta ja -saaantia täydellisesti, tuo kavala sairaus olisi tullut joka tapauksessa. Mutta sitäpä on turha enää jossitella. 

Mutta niin.. marraskuussa sain onneksi puoltavan lausunnon terapiaa varten ja löysin heti ensimmäisellä yhteydenotolla itselle sopivan henkilön auttamaan tämän asian kanssa. Hänen kanssaan käydään tapahtuneita asioita läpi ja hakataan sitä rinnan päällä makaavaa kiveä pienemmäksi pala kerrallaan. Välillä, kuten tänäänkin, asia ja olo tuntuu toivottomalta ja siltä, että tämä ei lopu koskaan, vaikka kuinka tekee työtä. Samalla syvällä sisimmässäni tiedän, että olen selvinnyt pahemmastakin niin kyllä tämäkin vuori valloitetaan. Askel kerrallaan ja välillä ympyrää kävellen.

 

Nämä alla olevat sanat palautan mieleeni kun epätoivo meinaa hukuttaa. Nämä sanat lukivat kortissa ja kukkalähetyksessä, jonka kaksi rakasta ystävääni toimitti sairaalaan minua piristämään. Välillä luen korttia kerta toisensa jälkeen ja saan taas voimaa jatkaa ikävistä ajatuksista eteenpäin.

” Mitä elämä tuokaan, kaksi totuutta pysyy.
Olet vahvempi kuin luulet, etkä ole koskaan yksin. ”

 

Tässä tämä nyt on kirjoitettuna hyvin tiivistettyyn pakettiin. Pelottaa ja hävettääkin julkaista tämä postaus. Mikä on aivan todella typerää. Hävetä sitä, että ei pää kestänyt tuota haipakkaa ja myllyä, minkä läpi menin. Ja vieläpä monta kertaa. Tai hävetä sitä, että tarvin apua. Muistan kesältä, kuinka lastenneuvolan lääkäri kertoi jo meidän esikoisen syntymän jälkeen ihmetelleensä, että miten kaikki tapahtunut ei horjuttanut minua jo silloin. Nyt tajuan ja huomaan, että horjutti. Kuitenkin sen verran lievästi, että en ymmärtänyt sitä silloin. En edes toisen lapsen kohdalla kun samanlaiset oireet vaivasivat hetken aikaa. Kolmannen kohdalla tulinkin sitten ryminällä alas ja kasaan.

Ja nyt minä täältä nousen 🙂 Välillä vauhdilla ja välillä hitaasti, mutta kuitenkin yhä vakaimmin askelin. Maailman parhaimmat kalliot vierelläni ♥

Nyt jos yksikään lukija tunnistaa jostain kohdasta itsensä ja huomaa, että ei ole yksin tämän asian kanssa, niin saavutin tällä ennätyspitkällä tekstillä sen mitä tavoittelin. Et ole yksin. Puhu. Se auttaa. Niin näköjään kirjoittaminenkin.

Kiitos jos jaksoit lukea loppuun ja jos et, niin ymmärrän paremmin kuin hyvin. Tämä ei ollut näin perjantaiksi mikään kevyt teksti, mutta sen kirjoittaminen sai minun olon kevenemään valtavasti.

Hyvää viikonloppua! Pidetään itsestä ja niistä kallioista siinä vierellä huolta ♥

K-M