Masennuksen jälkeen

2017 vuoden crash downista tuntuu olevan jo pitkä aika. Se vuosi on yksi onnellisimmista ja samalla yksi kamalimmista. Lyhyenä kertauksena: meidän kuopus syntyi silloin ja jo toistamiseen synnytyksen jälkeiset komplikaatiot vei minut sairaalaan useampaan otteeseen. Sairaalassa puolestaan oma keho joutui käymään melkoisen taistelun ja luovutus oli lähellä. Selvisin siitä ja hiljalleen aloin voimistua fyysisesti. Kuopuksen ollessa nelisen kuukautta oli mielen vuoro käsitellä asiaa. Tuntui, että kirjaimellisesti sekosin ja kaikki vähääkään sairaalasta muistuttava veti kupin nurin. Myöhemmin sinä kesänä kuulin sen olevan trauman jälkeistä oireistoa. Samalla minulle kerrottiin sairastuneeni keskivaikeaan masennukseen, joka oireili puolestaan todella kovana ahdistuksena. Olo oli sama kuin esimerkiksi läheltä piti -tilanne liikenteessä. Siis se tunne kun meinaa tulla kolari ja hetki sen jälkeen jalat menevät veteliksi ja olo on kamala. Minulla tuo sama olo kesti kuukausia putkeen. Se saattoi mennä muutamiksi tunneiksi pois, mutta palasi taas. Kirjaimellisesti saatoin vapista koko päivän ymmärtämättä, mikä tunteen sai aikaan. Nyt reilut kolme vuotta myöhemmin voin vihdoin todeta ja kirjoittaa postauksen otsikolla Masennuksen jälkeen.

Enkä osaa edes sanoin kuvailla, kuinka onnellinen nyt olen kaiken tuon läpikäytyäni.

Kesän 2017 kävin viikoittain juttelemassa aivan ihanan terveyskeskuslääkärin kanssa, joka kerta toisensa jälkeen vakuutti minulle, ettei kyseessä nyt ole psykoosi tai joku muu minun itseni diagnosoima mielen sairaus. Olin nimittäin ehdottoman varma, että olin sairastunut johonkin vakavammin, koska pää oli kerta kaikkiaan niin sekaisin. Joka ikinen ajatus meni minulla puntariin ja olin aivan vainoharhainen omista sanomisista ja ajatuksista. Ajattelin silloin, että sellaisia kamalia ajatuksia ei voi tulla mieleen ellei ole psykoosissa tai jossain muussa vastaavanlaisessa tilassa. Mieleen tulvi ajatuksia ja mielikuvia itsestä satuttamassa omia lapsia, vaikka samalla tiesin sellaisten olevan viimeisin teko, mitä ikinä voisin tehdä. Pelkäsin niin älyttömästi kaiken tuon tarkoittavan sitä, että jonain päivänä vain sekoan täysin ja teen jotain peruuttamatonta. Toinen yhtä kova pelon aihe oli, että sairastun niin vakavasti, että vietän loppuelämäni laitoksessa kaukana omista lapsista ja puolisostani. Vein asian mielessäni jopa niin pitkälle, että hyväksyin jo tuon tilanteen tapahtuvan ja tsemppasin itseä ajattelemalla lasten olevan näin turvassa, kun minä en ole kotona. Mietin, kuinka lapset tulevat muistamaan minut vain hämärästi varhaislapsuudestaan ja aikuisina he ovat jo unahtaneet minut. Olin samalla onnelline siitä, että Ossi on niin ihana ja mahtava isä ja että he tulevat pärjäämään mainiosti ilman minuakin.

Itken nyt, kun muistelen kaikkea tuota ja kirjoitan näitä pahimpia pelkojani tähän. Muistan sen kamalan olon ja järkyttävän jatkuvan pelon, joka ei jättänyt kamaline ajatuksineen minua millään rauhaan. 2017 marraskuussa sain vihdoin lausunnon, että voin etsiä itselleni psykoterapeutin. Sain psykiatrilta kolmen eri psykoterapeutin yhteystiedot, joita voisin alkuun tavoitella mahdollisista vapaista asiakaspaikoista. Otin yhteyden listan ensimmäiseen henkilöön ja hänellä oli kaikeksi onneksi vapaa paikka. Tapasimme marraskuussa ensimmäisen kerran ja homma natsasi heti. Tunsin olevani turvassa hänen seurassaan. Tapasimme aluksi muistaakseni kerran viikossa ja muutaman kerran jopa kahdesti viikon aikana. Viikkojen kuluessa Mari valoi minuun uskoa paremmasta olosta ja opetti, kuinka omia tunteita voi ymmärtää ja ajatusten olevan vain ajatuksia, ei totta. Samaan aikaan söin lääkärin määräämää mielialalääkettä, joka jossain vaiheessa vaihdettiin toiseen vastaavaan ensimmäisen ollessa tehoton minulle. Ja voi sitä häpeän määrää, mitä tästä kaikesta koin! Ajattelin, että vain parantumattomasti sairaat käyvät psykoterapiassa ja syövät mielialalääkkeitä. Vieläkin tämä tuntuu hurjalta myöntää, että minua on asiassa ihmisten lisäksi auttanut lääkeaine. Vaikka oikeasti koko asiassa ei sen enempää hävettävää kuin särkylääkkeen syömisessä johonkin kipuun. Onneksi olen nyt kolmen vuoden jälkeen paaaaljon viisaampi ja rakastan faktaa, että olen saanut käydä kolmen vuoden ajan psykoterapiassa. Joka ikisen pitäisi saada sama mahdollisuus, olipa mitään akuuttia käsiteltävää tai ei.

Tämän kolmen vuoden aikana psykoterapiassa olen saanut kasattua mielettömän työkalupakin loppuelämän matkaa varten. Koko tämän kolmen vuoden aikana olen tehnyt hurjan määrän erilaisia tehtäviä, joilla voin ymmärtää itseä paremmin ja oppia tästä kaikesta enemmän. Koen nimittäin ehdottomasti niin, että mitä enemmän ymmärrän asiaa, sitä myötätuntoisempi itseä ja muitakin kohtaan osaan olla. Kolmeen vuoteen mahtuu myös hurjasti ylä- ja alamäkiä. Toipuminen ei siis missään nimessä ole ainakaan minun kohdalla ollut pelkkää nousukiitoa kohti parempaa vointia. Ei taida olle edes vuottakaan viime kerrasta, kun taas (ehkä viidettä kymmenettä kertaa) varmistelin Marilta, ettei kyseessä ole sitten kuitenkaan se jokin psykoosisairaus. Ei ole kuulemma edelleenkään. Sen uskon nyt, vaikka varmasti sitä tulen vielä jossain kohtaa miettimään.

Minun elämä on mennyt kolmen vuoden aikana täysin uuteen järjestykseen. Parempaan järjestykseen. Elän niin kuin omille arvoille sopii ja ymmärrän itseä ja muita hurjan paljon paremmin. Kolmen vuoden aikana oman elämän ihmissuhteet ovat muuttuneet vahvemmaksi kuin aiemmin, loppuneet tai jotain siltä väliltä. Heikoimilla hetkillä ne vahvimmat suhteet ovat vahvistuneet entisestään. Äiti ja isä, veli ja veljen vaimo (joka blogissani tunnetaan myös nimeltä pakkiparini), rakkaat pr-tytöt, Ossin vanhemmat ja minun muutkin sukulaiset. On ollut päiviä, kun nämä kaikki ovat milloin mitenkin auttaneet selviämään hetkistä yli. En osaa ikinä sanoittaa sitä kiitollisuutta mitä minä ja meidän koko perhe tästä koetaan. Milloin kukin on hakenut lapset hoitoon, että voin ja voidaan Ossin kanssa hengähtää, milloin joku heistä on tullut meidän ovella ja kirjaimellisesti pakottanut rauhalliselle kävelylenkille, milloin olen itkenyt vasten heidän olkapäitä, milloin.. huh näitä tapahtumia ja auttamisia on niin lukemattomia ja ne kaikki ansaitsisivat oman postauksensa. Olen myös tietenkin äärettömän kiitollinen Ossille, joka on joka ikinen päivä ollut vierellä kokemassa ja näkemässä tämän kaiken ja silti edelleen seisoo kalliona minun vierellä, vaikka helppoa se ei ole ollut.

Psykoterapiakäyntejä on enää jäljellä muutamia. Sitten se loppuu. Kolmen vuoden taival ja tehotutustuminen itseen alkaa olla finaalissa. En ole enää masentunut (ja nyt mietin, että iloitsenkohan vähän liian aikaisin..). Olo on haikea, surullinen ja samalla onnellinen, kun enää tapaakaan Maria säännöllisesti. En ole uskonnollinen, mutta hän on yksi minun elämäni enkeleistä. En osaa häntä oikein muutoin kuvailla. Mietin usein, että oli oikeasti lottovoitto ja mieletön asia, että satuin ottamaan juuri häneen ensimmäisenä yhteyttä ja että sain asiakaspaikan juuri häneltä. Olen niin älyttömän kiitollinen hänelle kaikesta.

Masennuksen jälkeen minun kohdalla ei mikään palaa kuitenkaan ennalleen. Joskus se fakta on todella vaikea seikka hyväksyä. Koko asia tuntuu välillä vaan niin epäreilulta. Toisaalta näiden kolmen vuoden aikana olen oppinut olemaan oma itseni. Onko parempaa? Samalla kuitenkin tiedän, että tämä asia tulee näkymään arpena minussa koko elämän ajan. Suojelen ja tulen suojelemaan itseä paljon herkemmin, ettei vastaavaa sattuisi enää minun elämän varrelle. Eihän sitä tosiasiassa voi tietää mitä vastaan tulee, mutta itsestä huolta pitämällä uskon voivani kohdata vaikeatkin asiat uudella tavalla ja niin, etten ehkä sairastuisi enää samalla tavalla. Tai jos sairastun, niin osaan ainakin hoitaa itseäni jotenkin.

Tästä postauksesta tulee itselle hassu fiilis. Tämä on nimittäin yksi onnellisimmista postauksistani, vaikka tätä kirjoittaessa itkeskelen vähän väliä ja teille lukijoille tämä voi olla aiheena melko raskaskin. On kuitenkin niin vapauttavaa kirjoittaa tätä fiilistä muistiin kaiken tapahtuneen jälkeen. Samalla tiedän, että edelleen tulee vielä päiviä, kun mielen valtaa samat pelot ja epätoivo. Nyt kuitenkin tiedän, että ne ovat vain hetken siinä ja vaihtuvat aikoinaan uusiin tunteisiin ja ajatuksiin.

Tämä teksti on ollut selvästi mielessä jo pidempään ja samalla hieman estänyt kirjoittelemasta elämän pinnallisemmista asioista. Kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti. ja ymmärrän täysin jos et. Toivon, että joku muu vaikeiden asioiden kanssa kamppaileva voisi saada tästä edes pienenkin toivon valon vaikeisiin hetkiin ja saisi samalla lohtua. Se on yksi isoisti syistä, miksi tämän kirjoitin.

Kaisa-Maria ❤

4 thoughts on “Masennuksen jälkeen

  1. Jokaisen, joka epäilee psykoterapian tehokkuutta pitäisi lukea tämä hieno tekstisi. Kuulostaa siltä, että olet tehnyt suuren työn paranemisesi eteen. Ihana ”kertomus” kuinka mt-ongelmista voi selvitä vaikeuksien kautta voittoon. Ihanaa syksyä sinulle 🙂

Vastaa