Kun sumu alkaa haihtua

On kulunut tasan vuosi siitä kun ”myrkkysumu” veti minulta jalat alta ja ei mitenkään hyvällä tavalla. Jos et tiedä mistä kirjoitan niin lue asiasta aiemmin kirjoittamani teksti tästä. Tammikuisen tekstin jälkeen olo oli ihan kamala monta päivää, vaikka te monet monet ihanat lukijat lähetitte niin mahtavia viestejä ja tsemppejä. Se oli varmaan sellaista kirjoituskrapulaa kun vihdoin sai purettua kaiken ulos. Ja samalla linjalla jatkan nytkin.

Kevään aikana olo on parantunut ja mennyt huimasti eteenpäin. Siitä kiitos terapian, ajan ja lääkkeen. Kyllä, toipumisen tueksi aloin syömään ahdistusta helpottavaa lääkettä ja se selvästi auttaa. Mistään väkevästä aineesta ei ole kyse vaan sellaisesta, joka helpottaa pahinta ahdistusta ja reaktiota traumaattisiin muistoihin.  Edelleen kovakin ahdistus iskee viikoittain ja melkein päivittäin hetkellisesti. Mutta olipa tässä jokin aika sitten jo reilun viikon putkeen täysin normaali olo. Ei ainuttakaan ahdistusta tai mitään muutakaan ikävää. Ihan normaalia arkea, normaaleja ajatuksia ja normaaleja tunteita laidasta laitaan. Vitsit miten ihanalta ja mahtavalta se tuntui!! 🙂 Nykyään ambulanssin ääni tai sairaalasarjat eivät minua lamauta vaan ikävät muistot pyörähtävät vain hetken mielessä ja vaihtuvat pian toisiin.

Noin vuosi sitten synttäripäivänä meillä kävi perheenjäsenet kahvilla ja silloin tunsin oikeasti halvaantuvani väsymyksestä ja sisällä vellovasta ahdistuksesta ja paniikista. Koko kesän ja viime syksyn ajan olin aivan raunio, vaikka sitä kovin moni ei huomannutkaan saatika tiennyt. Moni lähipiiristäkään ei tiennyt koko tilannetta ja sitä tuskaa mitä kävin läpi. Huolehdin silloin kovasti, kuinka puolisoni jaksaa kannatella minua ja perhettä. Pelkäsin, että itkuni ja olemukseni vahingoittaa henkisesti lapsia jotenkin. Ja samalla pelkäsin (pelkään kyllä välillä edelleenkin) kaikkea mahdollista mitä meidän perheelle tai minulle voisi sattua. Onneksi tänään tuo pelko ei valtaa minua samalla tavoin. Tänään osaan katsoa sitä pelkoa silmiin ja pakottaa sen polvistumaan minun edessä. Toki aina se ei onnistu, mutta olo alkaa olla voittaja kuitenkin. Tänään tiedän, ettei pojilla ole mitään hätää. Jokaisen itkun jälkeen kerroin heille, kuinka aikuisetkin itkee ja kuinka kaikilla voi olla kurja olo.

Tänään parempi puoliskoni kuvaa viime kesän minää ja tämän päivän minää yöksi ja päiväksi. Hän ei edes muista tai huomaa ajoittaista kurjaa oloani ellen siitä ääneen sano. Tänään tämänkin tekstin kirjoittaminen pelottaa, ahdistaa, jännittää, hävettää ja helpottaa oloa. Tänään en mieti, olenko työkykyinen elokuussa. Tänään hymyilen, olen onnellinen ja nautin hetkestä kerrallaan.

_MG_9352

Vaikka tämä vuoden mittainen matka on kamalinta, mitä olen läpi käynyt, niin on tässä mieletön määrä hyviäkin asioita. Tämän synkkääkin synkemmän pilven reunat hohtavat paksuina kullasta. Kultareunuksissa lukee armollisuus itseä kohtaan, läsnäolon taito, hyväksyntä tapahtuville asioille, rauhoittuminen, oman itseni oppiminen ja paljon paljon muuta. Jollain kierolla tavalla tämä suo on lähentänyt meitä puolisoina entisestään ja korostanut perheen tärkeyttä, vaikka kaikkein tärkeintä se on tähänkin asti ollut.

Tänään muistutan itseä, ettei vuoden takaisia päiviä voi kokea uudelleen ja että ne kaikki ovat enää ikäviä muistoja. Ikäviä muistoja, jotka aikoinaan haavoittivat syvästi ja jättivät pysyvät, mutta haalenevat arvet. Tänään tiedän, että maaliin on vielä matkaa. Sitä kohti kuljen kuitenkin samalla sisulla kuin aiemmin, mutta tällä kertaa rohkenen pyytää läheiset ja muut puskuriksi taakseni. Yksin tämä ei olisi onnistut, joten kiitos jälleen kaikille rakkaille puskureille selkäni takana ♥ Maali on jo näkyvissä välimatkasta huolimatta. Seuraavat askelet sitä kohden taidan ottaa samalla hypähdellen. Ihan vain siksi, koska jaksan ja voin! 🙂

 

K-M

 

2 thoughts on “Kun sumu alkaa haihtua

Vastaa