Myrkkysumu

Mietin todella pitkään ja hartaasti tämän asian kirjoittamisesta. Ja kun rohkenin avata läppärin kannen ja alkaa kirjoittamaan, en ikinä ajatellut julkaisevani tätä. En koskaan näyttäväni kellekään. Siksi, koska tämä asia tulee suoraan omasta ytimestä ja on todella henkilökohtainen. Ei mikään sellainen asia, mikä tuodaan muille esille kahvipöydässä tai blogissa. Kuitenkin nyt kirjoittaessa huomaan, kuinka paljon tämä ulostullut teksti auttaa itseä ymmärtämään asiaa yhä paremmin ja samalla se myös helpottaa hyväksymään näin nyt olevan. Miksi sitten julkaisen tämän? Ja näytän teille lukijoille? Koska samanlainen myrkkysumu on leijaillut niin monen muunkin elämään tai on vielä tulossa. Koska siitä ei puhuta ääneen tarpeeksi. Koska kun jonkun mieli voi huonosti, se on jonkinlainen tabu.

Myrkkysumu on nimi. Se on nimi minut valtaavalle olotilalle, joka tuntuu kamalalta.

Jo aiemmissa blogissani olen aihetta sivunnut, mutta aika vähän kuitenkin. Tämän viimesyksyisen postauksen lopussa kirjoitin hieman omasta palautumisesta synnytyksen jälkeen ja kerroin, kuinka mm. ambulanssin ääni tuo mieleen takaumia synnytyksen jälkeisestä ajasta komplikaatioineen ja kuinka sireenin ääni saattaa jähmettää minut paikoilleen. Tv:n sairaalasarjan äänet saattaa nostaa kyyneleet silmiin ennen kuin ehdin edes tajuta mistä on kyse.

Nyt alkuun kuitenkin pitää hieman peruuttaa ja kertoa (kertauksena) asiaan kuuluvaa historiaa. Eli kahden synnytyksen jälkeen minulla on jäänyt istukanpalasia kiinni kohtuun, jotka ovat sitten aiheuttaneet massiivisia vuotoja alkaen viikon kuluttua synnytyksistä ja tilanteen jatkuen noin yhdeksän viikon ajan molemmilla kerroilla. Massiivisilla vuodoilla puhun nyt litroista verta hyvin lyhyen ajan sisällä. Toisin sanoen, tilanne on ollut vakava useamman kerran ja vointi viikkoja sen mukainen. Nuo pitkät viikot muistan hyvin hyvin raskaina ja pelottavina. Mutta kuitenkin niin uskomattoman onnellisina ja ihanana vauvakuplana. Hassu kontrasti, vai mitä? Akuutin tilanteen ja vaaran mentyä ohi viime toukokuussa tipuin polvilleen uudestaan. Kun olo oli fyysisesti parantunut ja elinvoimainen niin mieli ilmoitti, että nyt on sen vuoro käydä asia läpi. Ja sillä polulla tässä edelleen kuljetaan.

Paha olo ja ahdistus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta ja tajusin onneksi heti, että ei muuten mene se olo väsymyksen piikkiin, vaikka edelliseen kahteen viikkoon en kovin montaa tuntia ollut nukkunutkaan. Uskon kyllä, että tuo vauvan kanssa valvominen oli se viimeinen niitti, joka olisi kyllä tullut varmasti myöhemmin eteen joka tapauksessa, vaikkakin ehkä jollain muulla tavalla. Kerroin meidän neuvolatädille asiasta ja pääsin vielä samana päivänä juttelemaan lääkärin kanssa.

Kesä oli ihana, mutta olin tosi väsynyt ja henkisesti uuvuksissa. Olen niin älyttömän kiitollinen rakkaille lähimmäisilleni tuesta ja avusta eritoten viime kesän aikana. Ja vielä tänäkin päivänä. Ja sille mahtavalle terveyskeskuksen lääkärille, jonka huoneessa sain aina viime lokakuulle asti purkaa sitä tuskaa, pelkoa, järkytystä ja surua kaikesta tapahtuneesta. Hänen kanssaan käytiin läpi tapahtuneita asioita ja sitä, että monesti kriisin hetkellä sitä toimii kuin robotti ja tilanteen mentyä ohi astuu se inhimillisyys ja myötätunto itseään kohtaan esiin. Kesän aikana olin päivittäin varma, että ”sekoan”. Mitä lie se ikinä nyt tarkoittaakaan. Olo oli niin kamala ja kaikki kauheat asiat puski mieleen koko ajan. Pelkäsin psykoosia ja kaikkia mahdollisia psyykkisiä sairauksia. Ja totta puhuen, pelkään niitä edelleen ja aika paljonkin. Pelkään, että tämä kaikki onkin jotain ”pahempaa”. Mielessäni odotan koko ajan, mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka jo moni on minulle kertonut, että nyt minun mieli käy kaikkea tätä läpi. Ja se on mutkikas vuoristorata.

Nyt ymmärrän, että tuo ajattelumalli on selvästi perua mm. noista viime kevään pitkistä viikoista. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Alkaako vuoto taas? Lääkärit eivät tiedä, mitä tehdä jos vuoto jatkuu. Siinä kohtaa keskustelua tajusin itsekin keväällä, että se on yhtä kuin game over.

Siksi olen niin äärimmäisen kiitollinen ja onnellinen ja kaikkea muuta mitä vain voi olla, kun tässä kirjoitan tätä tekstiä. Samaan aikaan tuossa rintakehän päällä tuntuu olevan monen tonnin painoinen kivi, joka välillä vierähtää siitä jo onneksi pois, mutta sinnikkäästi pyörähtää siihen päivittäin takaisin. Toukokuusta tähän päivään se on kyllä pienentynyt valtavasti, mutta on siltikin jättiläinen.

Diagnoosi.. Kun kuuntelin ja luin diagnoosia itsestä, tuntui kuin penkki ja matto olisi vedetty yhtä aikaa alta pois. Niin, että ensin kaadut tuolilta matolle ja kun nouset pystyyn niin matto vedetään alta. Tavasin diagnoosia noin sata kertaa, synnytyksen jälkeinen masennus ja traumaperäinen oireisto. Ja vieläpä keskivaikeat. Minäkö masentunut?

Tähän väliin tietona, että synnytyksen jälkeinen baby blues tulee melkein kaikille äideille jonkin asteisena alakulona ja itkuisuutena/herkkyytenä. Synnytyksen jälkeinen masennus puolestaan ei tule kaikille ja se tulee käsittääkseni hieman myöhemmin ja omaa valtavan laajan kirjon oireita. Esimerkiksi minulla ei alakuloa tai ilottomuutta esiinny oikeastaan ollenkaan vaan ahdistus ja pelko kaikesta mahdollisesta on oman myrkkysumun pääaineet. Synnytyksen jälkeinen masennus voi tulla kenelle tahansa, olipa raskaus, synnytys ja synnytyksen jälkeinen aika mennyt kuten oppikirjoissa tai sitten kuten itsellä, ”hieman” pieleen. Ja vielä useamman kerran. Voi myös hyvin olla, että vaikka itsellä olisi mennyt kaikki kolme vauvan odotusta ja -saaantia täydellisesti, tuo kavala sairaus olisi tullut joka tapauksessa. Mutta sitäpä on turha enää jossitella. 

Mutta niin.. marraskuussa sain onneksi puoltavan lausunnon terapiaa varten ja löysin heti ensimmäisellä yhteydenotolla itselle sopivan henkilön auttamaan tämän asian kanssa. Hänen kanssaan käydään tapahtuneita asioita läpi ja hakataan sitä rinnan päällä makaavaa kiveä pienemmäksi pala kerrallaan. Välillä, kuten tänäänkin, asia ja olo tuntuu toivottomalta ja siltä, että tämä ei lopu koskaan, vaikka kuinka tekee työtä. Samalla syvällä sisimmässäni tiedän, että olen selvinnyt pahemmastakin niin kyllä tämäkin vuori valloitetaan. Askel kerrallaan ja välillä ympyrää kävellen.

 

Nämä alla olevat sanat palautan mieleeni kun epätoivo meinaa hukuttaa. Nämä sanat lukivat kortissa ja kukkalähetyksessä, jonka kaksi rakasta ystävääni toimitti sairaalaan minua piristämään. Välillä luen korttia kerta toisensa jälkeen ja saan taas voimaa jatkaa ikävistä ajatuksista eteenpäin.

” Mitä elämä tuokaan, kaksi totuutta pysyy.
Olet vahvempi kuin luulet, etkä ole koskaan yksin. ”

 

Tässä tämä nyt on kirjoitettuna hyvin tiivistettyyn pakettiin. Pelottaa ja hävettääkin julkaista tämä postaus. Mikä on aivan todella typerää. Hävetä sitä, että ei pää kestänyt tuota haipakkaa ja myllyä, minkä läpi menin. Ja vieläpä monta kertaa. Tai hävetä sitä, että tarvin apua. Muistan kesältä, kuinka lastenneuvolan lääkäri kertoi jo meidän esikoisen syntymän jälkeen ihmetelleensä, että miten kaikki tapahtunut ei horjuttanut minua jo silloin. Nyt tajuan ja huomaan, että horjutti. Kuitenkin sen verran lievästi, että en ymmärtänyt sitä silloin. En edes toisen lapsen kohdalla kun samanlaiset oireet vaivasivat hetken aikaa. Kolmannen kohdalla tulinkin sitten ryminällä alas ja kasaan.

Ja nyt minä täältä nousen 🙂 Välillä vauhdilla ja välillä hitaasti, mutta kuitenkin yhä vakaimmin askelin. Maailman parhaimmat kalliot vierelläni ♥

Nyt jos yksikään lukija tunnistaa jostain kohdasta itsensä ja huomaa, että ei ole yksin tämän asian kanssa, niin saavutin tällä ennätyspitkällä tekstillä sen mitä tavoittelin. Et ole yksin. Puhu. Se auttaa. Niin näköjään kirjoittaminenkin.

Kiitos jos jaksoit lukea loppuun ja jos et, niin ymmärrän paremmin kuin hyvin. Tämä ei ollut näin perjantaiksi mikään kevyt teksti, mutta sen kirjoittaminen sai minun olon kevenemään valtavasti.

Hyvää viikonloppua! Pidetään itsestä ja niistä kallioista siinä vierellä huolta ♥

K-M

12 thoughts on “Myrkkysumu

  1. Voi Ninnu!

    Oot aivan käsittämättömän rohkea nainen. Oon niin ylpeä sinusta, että avasit tämän asian. Se jos joku tuo ihan varmasti voimaa ja rohkeutta kaikille, jotka käy samankaltaisia asioita läpi. Et todellakaan ole yksin ja sinä selviät, askel ja päivä kerrallaan. Oot niin rakas ❤️

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.