Lapsiluvusta pohdintaa

Törmäsin Maria Veitolan kolumniin aiheesta ”Meille yksi on juuri sopivasti”. Siinä hän pohdiskelee, kuinka utelut lapsen hankinnasta eivät lopu lapsen synnyttyä, vaan vasta toisen lapsen ilmaannuttua kuvioihin. Kirjoitus pisti miettimään omia kokemuksia ja ajatuksia aiheesta lasten määrä.

Nimittäin kyllä niihin uteluihin on itsekin tullut vastattua useamman kerran. Meidän häistä meni yli vuosi ennen kuin esikoisemme syntyi. Jo siinä ajassa raskausutelut ja vauvatoiveet kyseltiin useaan kertaan. (Vaikka eihän häät ole mikään mittari moiselle?). Tuolloin utelut tuntui erityisen pahalta, koska muiden tietämättä olimme yrittäneet ja vieläpä alkuun aika pitkään siinä onnistumatta. Viimeisen vuoden aikana olen useasti joutunut todistamaan, kuinka eräältä henkilöltä penätään samaa toistuvasti ja kuinka tämä henkilö hieman naureskellen vastaa milloin mitäkin. Aihe ei ole hänelle selvästikään ollenkaan mieluisa (yllätys yllätys). Tekisi mieli jo huutaa siihen väliin, että antakaa jo olla. Lopettakaa. Olen kuitenkin ollut vain hiljaa. 

Kuopuksemme synnyttyä kyselyt jatkuivat lähinnä tyyliin ”meinaatteko vielä tehdä lapsia” tai toteamuksiin, kuinka hyvä juttu on kun olemme nyt hankkineet lapsemme nuorena. Ja minä koitin sanoa väliin, että nautitaan nyt vauvasta yksi kerrallaan, olipa se ensimmäinen, toinen, seitsemäs tai viimeinen.

Nyt kolmatta odottaessa kommentteja ja kyselyitä tulee viikoittain edelleen. ”Eikö nyt sitten jo riitä”, ”teillä menee kaikki ihan uusiksi”, ”ai kolmas poika??! Mutta pitäähän teidän vielä se tyttökin tehdä”, ”jos tulee tyttö niin sille pitää tehdä toinen tyttö kaveriksi”, ”kolme pientä lasta, ymmärrätkö kuinka raskasta teillä tulee olemaan” ja niin edelleen. Nyt nuo heitot eivät mene enää ihon alle samalla tavalla, koska uskon tai ainakin toivon, että jokainen kommentoija avaa suunsa hyvä mielessä, ei satuttaakseen. Toki tilanne olisi ihan varmasti toinen jos edelleen omat lapset olisivat vain suurena haaveena meille. Uskon kyllä, että jokaisen tuollaisen kyselyn tai letkautuksen takana on hyvä tahto, olipa kyseessä nyt kuka tahansa sanoja ja vastaanottaja. Sama pätee noihin aiempienkin vuosien kommentteihin, jotka minulle on osoitettu. Hyväähän ihmiset yleensä tarkoittavat noilla, vaikka ajattelemattomia ovatkin.

Mutta siihen ”lapsilukuun”. Mikä on oikea? Kaikki ne ovat oikeita tietenkin. Olipa luku pyöreä nolla tai kaksinumeroinen luku. Jokainen yksikkö, parina tai yksilönä, sen määrityksen tekee tai se tehdään harmillisesti heidän puolestaan. Eikö vain? Mikä saa sitten muut ihmiset tuota lukua toisten puolesta pohtimaan? Ensimmäisenä itsellä mieleen tulee uteliaisuus ja oletus puhtaan biologian kannalta eli kun on pari, se lisääntyy. Minkä te ajattelette olevan syy kommentointiin muiden ihmisten perhekoosta?

Nykyään kuulee puhuttavan enemmän tästä aiheesta. Juurikin siitä, että ei tänä päivänä ole soveliasta kysyä mahdollisista perheelisäyksistä tai niiden puuttumisista. Mutta onko siitä ollut oikeasti koskaan sopivaa kysyä? Kyllähän sitä edelleen kysellään, väliin paljonkin, kuten jo olen moneen kertaan todennut, mutta jos nykyään nuo kyselyt ovat vähentyneet niin, kuinka paljon uteluista ja kolkoista heitoista ahdistuneita sitten ennen oli?

Minun mielestä näistä asioista voi puhua vasta siinä vaiheessa kun toinen avaa suunsa omasta perheenlisäyksestä tai sen puuttumisesta. Siihen saakka nuo asiat ovat henkilökohtaisia ja herkkiä. Tympeitä kommentteja varmasti tulee eteen kaikille, olipa sitten valinnut tai joutunut ottamaan tiekseen lapsettomuuden tai enemmän kuin kahden henkilön perheen. Mutta ainakin oman suun voi jokainen hillitä uteluilta tai kommentoinnilta.

Mitäs mieltä olette aiheesta?

 

Ninnu

Vastaa